Luku 3

Lääkäri hymyilee ja pitelee kynää silmieni edessä. Vee ja Lotta pitävät Pläkistä kiinni, jottei se olisi häiritsemässä lääkäriä. ''Kaikki tuntuu olevan kunnossa. Eikä päähäsi satu?'' lääkäri kysyy vielä ja laskee kynän silmieni tasolta alas. Puristan päätäni hiljaa ja totean lääkärille: ''Ei ole. Mitä nyt hieman niska särkee, mutta sekin johtuu tästä tyynystä.'' Lääkäri hymyilee minulle ystävällisesti ja nousee sängynlaidaltani ja kävelee Veen luo. ''Tämä korppi on todella fiksu'', hän sanoo ja rapsutaa Pläkkiä. ''Ilmoitan äidillesi, että sinua voi tulla katsomaan ihan kotisohvalle'', hän jatkaa ja osoittaa minulle kaappia. Pläkki raakuu innoissaan ja Vee sekä Lotta lupaavat lääkärille saattavansa minut kotiin. Kävelen kaapille ja otan omat vaatteeni. Valkoisessa mekossani on edelleen musta sulka kiinnitettynä rinnukseen. Hymyilen ja menen vessaan vaihtamaan vaatteitani. Peilistä katson selkääni. Meinaan kiljaista, mutta haluan kotiin joten peitän suuni kädelläni. Vannon että näin selässäni pienet siivet. Katson uudelleen selkääni, mutta mitään ei näy. ''Onko sulla kaikki okei?'' Vee kysyy ja koputtaa oveen. Vastaan myöntävästi ja puen mekon ylleni. Laitan hiukseni kiinni ja irrotan sulan mekostani ja laitan sen hiuksiini koristeeksi.

Vee pitää kädestäni kiinni. Lotta kävelee vierelläni ja selittää, mitä kaikkea koulussa on tapahtunut minun poissaollessani. Minä vain myhäilen silloin tällöin, koska muuten olen aivan omissa ajatuksissani. ''Kuulitko Iiris mitä sanoin?'' Lotta kysyy ja havahdun. ''Sori. Oon edelleen vähä sekasin, ni mitä sanoit?'' kysyn hieman nolona. Vee nauraa hiljaa ja toteaa: ''Voitko olla vielä sekaisemmin ku normaalisti?'' Minuakin alkaa naurattaa mutta Lotta katsoo minua vakavana. ''Mä sanoin, että kun sun äitisi tulee sun pitää kysyy että mistä se sut adoptoi, kun kerran oot ite unohtanu. Tää sairaalareissu voi selittyy sun OMIEN vanhempien geeneistä'', hän sanoo, biologiaintoilija kun on. Nyt minuakaan ei naurata. Pläkki lentää olalleni ja pitää oudon raakumiselta vaikuttavan äänen ja sitten se lähtee taas metsätielle. ''Voinhan mä kysyy, mutta mennään metsä tietä'', sanon ja vedän Veen mukaani. Lotta kuitenkin pysähtyy ja sanoo: ''Sä saatoit pyörtyy jonkun allergiakohtauksen takia! Mennään nyt ihan kaupungin kautta!'' Minä pysähdyn ja Pläkki alkaa taas raakua. Vee sanoo Lotalle ennen minua: ''Mä suojelen sitä kyllä. Ja jos se tapahtuu uusiks, ni ei tarvi ettii Irkun omia vanhempia kun syy selviäis sit samantien.'' Lotta katsoo meitä totisena ja sanoo lopulta: ''Mun pitää mennä kotiin. Muistin juuri luvanneeni siivota.'' Hän lähtee päättäväisesti kävelemään kaupunkia kohti. ''Nyt se suuttui'', sanon hiljaa. Pläkin raakuminen muuttuu vaativaksi ja jatkamme Veen kanssa yhdessä matkaa.

Pläkki johdattaa meitä vaativasti metsätietä pitkin. Se lentää oksalta toiselle ja raakuu vaatien meitä seuraamaan. Lopulta tulemme kohtaan, jossa pieni sivupolku jatkuu syvemmälle metsään. Pläkki lentää taas sinne ja raakuu. ''Nyt mua alko pelottaa'', sanon hiljaa ja kiristän otettani Veen kädestä. Hän hymyilee ja halaa mua. ''Ei hätää. Mennään kattoon miksi Pläkki haluaa sut tonne'', hän sanoo ja lähdemme seuraamaan korppiani. Pian polku päättyy suureen niittyyn, joka on kuin uneni niitty ja jonne viimeksi pyörryin. ''Kaunis paikka'', Ville toteaa ja seisoo rinnallani niityn reunalla. ''Otetaanko kengät pois ja juostaan hetki?'' hän kysyy ja ottaa jo kenkiään pois. Naurahdan mutta suostun kuitenkin ja pian me juoksemme niityllä. Pläkki raakuu ja lentää yllämme. Lopulta Vee kaataa minut maahan ja katselemme taivasta. Samalla Pläkki tuo minulle nokassaan korua. ''Avattava medaljonki'', totean hiljaa pyörittäessäni korua kädessäni. Vee yrittää avata korua, muttei onnistu. ''Se on jumissa'', hän toteaa ja ojentaa korun minulle. Kultaiseen medaljonkiin on kaiverrettu korppi ja siivekäs ihminen. ''Se on MELKEIN yhtä kaunis kuin sä'', Vee sanoo ja katsoo mua silmiin. Punastun ja annan uudelle poikaystävälleni suudelman, jota hän ei varmana unohda.

Kotiovellani Vee halaa minua ja toivottaa hyvää yötä, vaikka kello onkin vasta ilta kahdeksan. Pläkki on jo lennähtänyt avonaisesta ikkunasta omalle oksalleen ja on kuin ei olisi koskaan siitä poistunutkaan. Otan oveni postiluukusta tiputetut kirjeet ja selaan niitä. Vuokranmaksupyyntö, mainoskirje ja Unicon Lehti. Lisäksi kädessäni on mustasta helmiäispaperista tehty kirjekuori. Menen keittiöön ja katsahdan pöydälle jäänyttä puhelintani. Muutama soitto Lotalta, Veeltä ja parilta muulta ystävältäni. Viestejä heiltä ja yksi viesti äidiltäni. Luen äitini viestin. ''Rakas Iiris. Pikku Irkku! Parane pian. Yritän ehtiä käymään luonasi, mutta tiedäthän että mamin täytyy tehdä töitä! Jutellaan heti kun poikkean sairaalassa! Terveisin Mama Po (äitisi).'' Minua suututtaa. Hän ei edes kysy vointia vaan lupaa JUTELLA heti kun tapaamme. Samalla puhelin soi, ja yllätysksekseni se on äitini. ''Hei. Oon jo kotona joten tuu tänne. Haluun jutella.'' sanon hänelle päättäväisesti. ''Juu selvä! Lääkäri soittikin Mama Polle ja olen huomenna tulossa käymään luonasi. Niin ja ei sitten kouluun huomenna! Maman pitää mennä! Näkemisiin!'' äitini sanoo ja lopettaa puhelun. Pläkki lennähtää olalleni ja raakuu. Rapsutan sitä ja istahdan tuolille. Samalla muistan mustan kirjekuoren.

Luku 2

Herään ja selässäni tuntuu jomottava kipu. Katselen ympärilleni ja tajuan makaavani sairaalasängyssä yksin tyhjässä valkeassa huoneessa. Ikkuna on kiinni ja minulla on suuri tarve avata se. En kuitenkaan pääse ylös. Katsahdan kämmenselkääni ja huomaan siinä olevan tiputuspiikin. Mieleni tekee ikkunan avaamisen lisäksi nyt myös repiä johto irti kädestäni. Hivelen kättäni hiljaa ja hyräilen. Ovesta kuuluu hiljainen koputus. ''Sisään, ovi on kai auki'', sanon. ''Päivää Iiris. Oletkin ollut täällä jo pari päivää tajuttomana, millainen on olosi?'' sisään astuva nuori naishoitaja kysyy hymyillen. Katson häntä hetken ihmeissäni ja vastaan lopulta: ''Jaa.. Mikä päivä nyt on? Juu olo on ihan hyvä, vaikka ikkuna voisi kyllä olla myös auki.'' Hoitaja hymyilee selvää tekohymyä ja nyökkää. Hän ei kuitenkaan avaa ikkunaa vaan toteaa lähinnä itselleen :''Ikkunaa ei saa avata, kun tuo hullu korppi lentää muuten sisään. Niin ja nyt on torstai.'' Minulla kiehahtaa, mutta hoitaja ehtii sanoa vielä :''Äitisi lupasi tulla huomenna tänne, isästäsi emme tiedä ja ystäväsi ovat joka päivä käyneet täällä.'' En yllättynyt kuullessani äidistäni ja isästäni. Isäähän minulla ei edes ole ja äidilleni (oikeammin kun olin 5 minut adoptoi tämä ''äiti'') työ on minua tärkeämpää. Hoitaja jättää minut jälleen yksin huoneeseeni.

Nousen väkisin istumaan ja tunnustelen selkääni. Ei mitään. Minusta tuntuu edelleen siltä kuin joku yrittäisi ulos selästäni, mutta kipu on nyt paljon aikaisempaa lievempi. Ovelta kuuluu jälleen koputus. Tällä kertaa en edes kerkeä vastaamaan kun jo Vee ja Lotta astuvat huoneeseen kukkakimppu mukanaan. ''Onko sulla kaikki okei?'' Lotta kysyy halauksen jälkeen. Minä nyökkään ja katson Villen silmiin. Hän ei ole nukkunut ainakaan viime yönä. Lotta huomaa katseeni ja vastaa Veen puolesta: ''Hän on ollut susta huolissaan. Jopa Pläkki oli rennompi.'' Vee punastuu ja kävelee ikkunalle. ''Pläkki on ollut mun tykönä'', Vee sanoo katse edelleen ikkunassa. ''Mä käyn hakee sulle juotavaa'', Lotta sanoo hiljaa ja jättää Veen ja minut huoneeseen. ''Kiitos Ville'', minä saan sanotuksi ja jatkan hieman hiljempaa: ''Oot mulle tosi tärkee.'' Vee kääntää katseensa hetkeksi minuun ja hymyilee. ''Mäkin sua! Mutta nyt avataan tää ikkuna jotta toi yksi rauhoittuisi!'' Vee sanoo ja avaa ikkunan. Pläkki lentää oitis sisään ja laskeutuu olalleni raakuen onnesta. Vee tulee korpin perässä ja istuu sänkyni reunalle. Pläkki katsoo kiitollisena Veetä ja pöyhistää sulkiaan. Vee antaa minulle suukon suoraan suulle ja me molemmat punastumme. Kerron hänelle myös selkäni kivusta ja hän lupautuu hieromaan selkääni heti kun kotiudun.

Lotta tulee huoneeseen cokiksen kanssa ja hyräilee. ''Tässä potilaalle!'' Hän huudahtaa ja ojentaa pullon minulle. Lotta katsoo hetken Veetä ja minua kunnes naurahtaa ja sanoo: ''Kuules Pläkki, eikös vihdoinkin ollut aika kun tuo siun emäntäs ja Vee tajus millä tasolla niiden suhde oikeen on.'' Pläkki raakuu myönteiseen sävyyn ja minä sekä Vee punastutaan vielä enemmän. Samalla ovelta kuuluu jälleen koputus ja sama naishoitaja astuu sisään. Hän on sanomassa jotain kunnes tajuaa Pläkin olallani. ''VOI V***U! AUTAKAAS MUA PISTÄÄ TOI KORPPI ULOS!'' Hän huutaa ja osoittaa sanat Veelle ja Lotalle. Salamana minä nousen ylös, tiputus irtoaa kädestäni ja olen jo hoitajan edessä nenä melkein kiinni hänen nenässään. ''Tämä tässä on Pläkki, minun kiltti lemmikki korppini, joka kuulemma pelasti mun hengen hakemalla tämän Villen tässä metsään, jonne pyörryin. Kosketkin siihen niin saat katua!'' Sanon hänelle kylmän viileästi. Lotta, Vee ja jopa Pläkki katsovat minua ihmeissään. Hoitaja nyökkää ja sanoo ääniväristen: ''Tulin vain ottamaan sinulta verikoetta testejä varten.''

Hoitaja ottaa verikokeen ja lähtee huoneesta. ''Eikö suhun satu enää?'' Vee kysyy ja hieroo selkääni kun istun sängylläni. Hymyilen ja sanon: ''Se kipu antoi vaan voimia mulle ja jaksoin puolustaa Pläkkiä.'' Lotta on nyt lakanan valkoinen ja sanoo :'' En oo tajunnu sitä, että kuinka nopee oot.'' Nyökkään ja tajuan itsekkin, että olin luonnottoman nopea. ''Johtui varmaan siitä, että Pläkki oli vaarassa'', Vee sanoi ja antoi Pläkille rapsutuksia. Pläkki raakui ja minä nyökkäsin ja sanoin: ''Niin se varmaan on.'' Lottakin saa taas väriä poskiin ja toteaa :'' Lääkäri lupasi tulla vielä tekeen pari testii ni pääset ehkä meidän kanssa kotiin.'' Nyökkään ja Pläkki pitää hassua naksahtelevaa ääntä.

Luku 1

Juoksen niityllä. Kaikenlaiset kukat koskettavat paljaita sääriäni. Juoksen paljain jaloin valkoinen mekko ylläni. Mustat hiukseni hulmuavat juostessani. Juoksen aina vain lujempaa ja lähestyn jyrkännettä. Minua ei pelota enkä todellakaan aio nyt pysähtyä. Juuri ennen rotkon reunaa ponnistan ja hyppään tuntemattomaan. Ilma on raikasta. Kumpa tämä jatkuisi ikuisesti. Ilmavirta saa hiukseni vaikuttamaan eläviltä ja mekkoni valkoiselta sumulta, joka häilyy ympärilläni. Nenääni tunkeutuu pian kuitenkin kamala katku. Pakokaasuja, ajattelen. Riutuneet korpit lentävät ympärilläni ja nokkivat minua. Enää putoaminen ei ole mukavaa.Näen maan kamaran. Siellä juoksee kiireisiä ihmisiä kaahailevien autojen seassa. Paniikki iskee minuun ja yritän heiluttaa käsiäni, jotta voisin lentää. Maa lähestyy silti uhkaavasti ja alan kiljua.

Hätkähdän hereille. Kännykkäni kello näytää 02.07. Sänkyni on taas hiestä märkä. Hiukseni ovat hiestä takussa. Pälyilen ympärilleni. Huoneeni ikkunan edessä on edelleen kirjoituspöytäni ja siinä kannettavatietokoneeni. Punainen satula tuoli on hieman kauempana pöydästä. Seiniä koristavat itse maalaamani taulut korpeista ja minusta. Huoneeni nurkassa raakuu Pläkki, lemmikkikorppini. Pläkki oli hylätty ja sain luvan kasvattaa sen. Lopulta viranomaiset antoivat minulle luvan pitää tuon säälittävän mustan linnun. ''Voi Pläkki, minulla ei ole hätää'', naurahdan ja nousen istumaan. Korppi hiljenee ja tuijottaa minua kysyvästi, kuin varmistaen etten valehtele. Nyökkään sille ja se ottaa istumaoksastaan paremman otten ja laittaa pään siipensä suojaan. Taisi nukahtaa, sanon itselleni hiljaa. Syliini laskeutuu musta höyhen.

''Iiris! Oota!'' joku huutaa takanani. Käänän pääni ja näen parhaan ystäni, Lotan, juoksevan minun perässäni. Olen kävelemässä kohti kouluani (kuvataiteiden akatemia, Feather). En jaksa pysähtyä vaan kohotan käteni tervehdykseen. Kapeat kadut värittävät kaupunkiamme ja niiden mukulakivisillä teillä on aina hauska kävellä. Lotta on juossut minut kiinni ja ottaa olkapäästäni kiinni. ''Etkö ymmärrä sanaa oota?'' hän kysyy hengästyneenä. Siistin valkoista mekkoani ja nyökkään. Rinnuksillani on aamuyöllä löytämäni musta sulka. Lotta katsoo sulkaa ja kysyy lopulta: ''Onkos Pläkillä sulkainlähtökausi?'' Olen juuri vastaamassa kun asianomainen laskeutuu olalleni ja raakuu vaativasti. Rapsuttelen Pläkkiä sen siiven alta, mutta sulkia ei irtoa. ''Ilmeisesti Pläkki kuuli mut ja tuli itse vastaamaan'', Lotta naurahtaa ja rapsuttaa Pläkkiä. Jätän sille aina ikkunan auki, jospa se vaikka haluaisi sittenkin olla vapaa (tosin ainahan se palaa omalle oksalleen kotiini).

''Iiris, ole ystävällinen ja keskity uuden maalauksesi aloittamiseen!'' opettaja huutaa. Pläkki istuu maalaustelineeni päällä ja katsoo opettajaani murhaavasti. Nauran hiljaa sen ilmelle ja alan maalata. Maalaan suurta mustaa sulkaa, jonka haituvista maalaan taas korppeja. ''Tämän voitkin antaa mulle!'' takaani huutaa joku nuori miehenalku. ''En. Se pääsee Pläkin oksan taakse, ja Vee, sulla on jo yksi mun maalauksistani!'' sanon hänelle. Pläkki lennähtää Veen olalle ja nokkaisee tätä ystävällisesti. Pienen rapsuttelun jälkeen se palaa kuitenkin minun luokseni. ''Ville! Anna Iiriksen keskittyä, tuo korppi on jo tarpeeksi hänen lemmikikseen'', opettaja sanoo ja naurahtaa, kuten koko muukin luokka. Vee näyttää Pläkille kieltään ja nauru vain kovenee. Minun nauruni lopahtaa viiltävään kipuun selässäni.

Pläkki istuu nyt olallani. Kävelen rauhaisaa metsäpolkua pitkin kotiani kohti. Yhtäkkiä Pläkki lennähtää sivupolulle ja raakuu minua mukaansa. Menen epäröiden korppini perässä. ''Pläkki! Tuu jo takas!'' huudan mutta korppi raakuu vaativasti minua jatkamaan. Pian metsä loppuu ja edessäni avautuu suuri vihreä ja kukilla koristeltu niitty, kuin suoraan unestani. Minua alkaa pelottaa mutta samalla tunnen suurta halua riisua kenkäni ja lähteä juoksemaan. Pläkki laskeutuu takaisin olalleni. Selässäni alkaa kihelmöidä. Siihen sattuu ja tuntuu siltä kuin jokin yrittäisi ulos. Alan huutaa ja Pläkki kauhistuu ja alkaa lentää ylläni ympyrää raakuen mielettömästi. Menen maahan sikiö asentoon ja menetän tajuntani.